Muutama päivä sitten Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Suomen valtakunnan päälehteen otsikolla "Seksuaalisella pidättyväisyydellä ei ole mitään arvoa". Teksti käsitteli otsikkonsa mukaisesti seksuaalimoraalia ja sen kertakaikkista vanhanaikaisuutta. Tekstin aiheuttaman hämmennyksen myötä päätin tarttua tähän omassa mielessäni jo pitkään muhineeseen, mutta hankalaan aiheeseen.
On ollut hämmentävää huomata, että jollain tapaa lasten kasvattaminen täällä tuntuu ajatuksellisesti helpommalta kuin Suomessa. Tiukan islamilainen arabiyhteiskunta tuntuu pitävän sisällään vähemmän uhkia kuin kasvavan itsekeskeisyyden, vapauden nimessä lisääntyvän rajattomuuden ja seksin kyllästämä länsimaa. Täällä, missä rukouskutsut rytmittävät päivää ja naiset verhoutuvat päästä varpaisiin huntuihin, asioiden mustavalkoisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli luovat turvaa, joka kotimaastamme on jollain tapaa kadonnut.
Se, että on olemassa asioita, jotka ovat merkityksellisiä kollektiivisesti kokonaiselle yhteiskunnalle, ei ole enää itsestään selvää läntisessä maailmassa. Eikä varmaan voi väittää, että täälläkään kaikki ajattelisivat kaikesta samalla tavalla. Mutta meillä siellä kotona tuntuu välillä, että kaikki on turhautumiseen asti suhteellista, riippuu tilanteesta ja ennen kaikkea yksilöstä. Jonkun toisen hyvä ei ehkä olekaan hyvä jollekin toiselle. Ei ole olemassa absoluuttista totuutta, jonka perusteella voitaisiin määrittää yhteinen hyvä eikä yhteistä hyvää ehkä ainakaan kaikissa asioissa ole edes olemassa. Tuntuu jopa siltä, että jos joku haluaa ottaa muutkin huomioon, se on vain "ihan okei", mutta ei sellaista voi vapaalta yksilöltä kukaan vaatia.
Täällä sen sijaan on ainakin tiettyyn pisteeseen asti olemassa kaikkia koskeva ajatus siitä, miten tulisi elää. Se ajatus perustuu uskontoon, johon en itse kuulu ja jonka oppeja en kaikkia tunne tai voi allekirjoittaa, mutta joka luo julkiselle käyttäytymiselle sellaiset rajat, että kenen tahansa on turvallista elää, olla ja kasvattaa lapsiaan.
Tässä muutamia asioita, jotka koen tekevän tämän paikan hyväksi ympäristöksi kasvaville lapsilleni:
Ensimmäisenä jaettu ajatus siitä, että elämä ei ole vain tätä aikaa varten vaan on olemassa jotain suurempaa. On olemassa Jumala, joka näkee ja joka välittää siitä, mitä ihmiset tekevät. Ja on olemassa elämä tämän maallisen elämän jälkeen. Täällä ajatus korkeamman todellisuuden olemassaolosta on läsnä koko ajan. Ihmiset uskovat eri Jumalaan kuin me mutta se on osoittautunut olevan pienempi "ongelma" kuin oman uskon perustelu ja puolustelu maassa, jossa vannotaan pelkän järjen nimeen ja jossa kaiken suvaitsevaiminen on ainoa suvaittu uskonto. On helpompi opettaa lapsille Raamatun Jumalasta omaa Jumalaansa palvelevien ihmisten keskellä kuin sellaisten ihmisten joukossa, jotka suhtautuvat vihamielisesti tai pilkallisesti siihen, että joku kehtaa tunnustaa uskovansa mihinkään muuhun kuin omaan itseensä.
Toinen tärkeä asia on ymmärrys siitä, että on olemassa oikea ja väärä, ja että joissain asioissa ei muita vaihtoehtoja olekaan. Häpeää pidetään Suomessa suurena pahana. Kaikkien pitäisi olla vapaita häpeästään ja toteuttaa itseään vapaasti sellaisena kuin on. Osaksi olen tästä toki samaa mieltä, ja vääränlainen häpeä hallitsee varmasti suhteettoman useaa maamiestä ja -naista ihan turhaan. Silloin, kun ei ole tehnyt mitään väärää, ei pitäisi joutus tuntemaan häpeää. Mutta sen sijaan häpeä, joka seuraa siitä, että ihminen tekee väärin, on loppujen lopuksi parantavaa. Tai ei häpeä sinänsä vaan sen aikaansaama katumus, anteeksipyytäminen ja -saaminen parantavat. Ilman häpeää katoaa lopulta myös ajatus oikeasta ja väärästä.
Täällä häpeä ja kunnia näyttävät ohjaavan ihmisten käyttäytymistä voimakkaammin kuin Suomessa. Jos ihminen haluaa tehdä jotain, hän harkitsee etukäteen, tuottaako teko hänelle - tai hänen perheelleen (tästä lisää kohta) - häpeää. Ihmisen käytöstä ei siis ohjaa pelkästään ajatus itsensä toteuttamisesta tai omien mielihalujen tyydyttämisestä vaan kaikki kytkeytyy ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen ja teon aiheuttamiin mahdollisiin seurauksiin. Sosiaalinen todellisuus on yhtälailla läsnä toki Suomessakin, mutta uskaltaudun väittämään, että harkitsemme tekojamme tästä näkökulmasta katsoen paljon vähemmän kuin täkäläiset.
Kolmas tärkeä asia on ajatus perheestä elämän tukipuuna ja ohjaajana. Väitän, että mm. tuossa edellä mainitusta syystä johtuen perheellä on enemmän merkitystä ihmisen elämässä täällä kuin Suomessa. Toki perheitä on monenlaisia molemmissa paikoissa, mutta ajatus siitä, mitä perhe suurimmalle osalle ihmisiä merkitsee, on todennäköisesti erilainen. Perheet näyttävät olevan paljon enemmän yhdessä täällä kuin kotimaassa. Vanhemmilla ja sisaruksilla on todennäköisesti enemmän sananvaltaa perheenjäsenten päätöksiin, ja yksittäisen perheenjäsenen tekemisiä ohjaa myös ajatus siitä, millainen on perheen asema ympäröivässä yhteisössä.
Vaikka en allekirjoitakaan ajatusta siitä, että vanhempien pitäisi ohjailla viimeiseen asti lastensa elämää, ihailen kuitenkin sitä ideaa, että kaikkien perheenjäsenten kaikki (?) asiat ovat yhteisen huolen ja välittämisen kohteena. Perheet jakavat taakat ja ilot keskenään luonnostaan, kun perheenjäsenet viettävät paljon aikaa yhdessä. Kaikki huomioivat lapset, koska lapset ovat mukana kaikkialla. Lapset ovat iloisia ja reippaita eikä heidän tarvitse epäröidä tai pelätä lähestyä aikuisia. Kukaan ei ole humalassa, kukaan ei tappele, aina on joku, jonka katse seuraa suvun tai perheen pienimpien touhuja. Jokaisella on kokemusta siitä, miten pientenkin lasten (tai vauvojen) kanssa ollaan, koska aina ympärillä on joku, jolla on pieniä lapsia. Nuoret naiset vievät isoäitejään piknikille yhdessä perheensä kanssa, eri-ikäiset miehet istuvat ringeissään yhdessä jutellen. Sukupolvet ovat luontevasti tekemisissä keskenään.
Neljäs asia on ystävien merkitys. Voi sanoa, että täällä ei juuri koskaan kukaan kulje yksin. Miehet istuvat kahvilla (?) isoissa ryhmissä, puhuen ja huutaen mitä ilmeisesti tärkeistä asioista. Tai hölkkäävät pitkin rantakatua kaverinsa kanssa jutellen ja nauraen. Naiset kulkevat kahdestaan tai kolmestaan kaupoissa tai kadulla tai istuvat kahvilassa tai ovat piknikillä pienten lasten pyöriessä ympärillä. Sairaalassa kukaan ei odottanut vuoroaan yksin vaan mukana oli vähintään yksi perheenjäsen tai ystävä. Ja aina heillä näyttää olevan asiaa toisilleen. Ihmiset puhuvat toisilleen lakkaamatta!
En toki katsele täkäläistä todellisuutta pelkästään vaaleanpunaisten lasien läpi enkä kuvittele, että täällä kaikki on niin hyvin ja Suomessa huonosti. Ajan kuluessa huomaisin varmasti oman vierauteni vielä paljon voimakkaammin kuin tähän mennessä ja huomaisin ehkä, että lasten kasvattaminen on yksinkertaisinta siellä, missä omatkin juuret ovat. Näissä kirjoittamissani asioissa on sitä paitsi paljon sellaistaa, mitä todennäköisesti jokainen suomalainen vanhempi pitäisi lapsilleen hyvänä ja tärkeänä. Täällä on myös monia asioita (kuten kurinpito tai vieraiden ihmisten kohteleminen), joiden koen olevan lapsilleni paremmin Suomessa.
Yksilön vapaus ja oikeudet ovat eittämättä länsimaisen kehityksen peruspilareita, joita en toki olisi valmis huojuttamaan. Niihin nojaten uskaltaudun täälläkin elämään omannäköistämme elämää uskoen, että meillä on lupa tehdä asiat omalla tavallamme, vaikka ne poikkeavatkin siitä, miten täällä yleensä tehdään.
Mutta en silti voi kieltää, ettenkö surisi sitä, millaisen hinnan vapaus joissain asioissa maksaa. Liian harva on valmis sanomaan toiselle, että jokin ei ole hänelle hyväksi tai ohjaamaan pois huonoilta teiltä, koska pelkää loukkaavansa toisen vapautta. Toisaalta samaan aikaan valtakunnan päälehdessä voidaan vapauden nimessä kuuluttaa, että se, minkä näen oikeaksi ja miten aion lapsiani seksiin liittyvissä asioissa aikanaan ohjata, on vailla mitään arvoa. Rajat, kieltäytyminen ja pidättäytyminen kuuluvat myös vapauteen niin kauan, kun ihmiset elävät yhdessä toisten kanssa. Jos toisten huomioiminen ja kunnioittavien rajojen noudattaminen vaatii vähän (tai paljon) yhteisön painetta ja sosiaalista kontrollia, en usko sen olevan loppujen lopuksi yksilöllekään haitaksi. Se, että ihminen harkitsee tekojensa ja sanojensa vaikutusta ympärillään oleviin ihmisiin ja jopa tuleviin sukupolviin asti, ei voi olla kenellekään haitaksi. Päinvastoin. Uskon, että tämä on myös sen paljon kaivatun yhteisöllisyyden yksi suuri siunaus, joka näkyy ja tuntuu täällä jokapäiväisessä elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti