Oltiin eiliseen asti siinä uskossa, että ensi viikolla sinivalkoiset siivet kantavat meidät nauttimaan kotomaan lumettoman talven viime hetkistä (ennen kuin tilauksessa oleva vuosisadan lämpöisin ja pisin kesä alkaa). Vaan tänään emme taas enää tiedäkään, kuinka pitkälle kevät ehtii ennen paluutamme. Tunden kuntoutus jatkuu edelleen ja seuraavat mitään merkitsevät päivämäärät on merkattu tämän kuun lopulle.
Tässä alkaa nyt olla sellainen taitekohta kotiinpaluun odotuksen kanssa, että melkein ei enää huvittaisi jäädä tänne. Ei sillä, etteikö täällä koko ajan lämpenevä sää houkuttelisi enemmän kuin "kuka tietää, mitä seuraavaksi on luvassa"-kevät Keski-Suomessa. Mutta kun... ajatuksissa ja puheissa ollaan kuin huomaamatta siirrytty Suomessa odottavaan arkeen siinä määrin, että tuntuu, ettei täällä ole enää mitään... ei arkea, ei tekemistä, ei hoidettavia asioita,...
Suurin osa tavaroista alkaa olla matkalaukuissa. Lasten lempileikki on "Finnaain lentokone", jossa he pakkaavat laukut täyteen tavaraa, laittavat kengät jalkaan ja ovat menossa ovesta ulos - kohti kotia. Asunto näyttää päivä päivältä räjähtäneemmältä, kun ei oikein into riitä sen siistinä pitämiseen, koska "kohta lähdetään ja tehdään sitten loppusiivous". Kaikkialla tulee toisteltua uusille ihmisille: "yes, we've been living here but now we are going home" (joo, ollaan asuttu täällä, mutta ollaan just lähdössä kotiin). Ruokakaupassa ei viitsi ostaa oikein mitään, ettei sitten mene hukkaan, kun jää käyttämättä. Pesukone pyörii koko ajan, että (lähes) kaikki vaatteet olisi puhtaana pakkaamista varten. Ollaan lähtötelineissä, mutta lähtölaukaus tuntuu viipyvän.
Asennoidumme siis vielä (ainakin) kerran uudelleen. Edessä on edelleen muutaman viikon verran lököilyä sinisen taivaan ja koko ajan paahtavamman auringon alla. Asiat voisivat olla huonomminkin :D
Se, mikä tuntuu hetkittäin suorastaan pakottavan meidät täältä pian kotiin on lasten päivittäin kasvava kavereiden ja tuttujen kuvioiden ikävä. Ehkä heille kaikki täällä ollut mukava on todella mukavaa vasta sitten, kun sen saa jakaa tärkeiden kamujen kanssa. Sen ilon kokemista ei voi enää kauaa viivyttää. Varsinkaan, kun lapset ovat hahmottaneet asiat niin, että kotiin mennään pian. Siitäkin huolimatta, että olemme yrittäneet olla puheissamme mahdollisimman suurpiirteisiä.
- "Äiti, montako yötä me ollaan vielä täällä?"
- "Jotakin kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, ehkä."
- "Hei! Kuulitteko? Me mennään huomenna kotiin!"
Tulossa siis ollaan. Pian. Tai vähän sen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti